Ikimuistoisimmat kitarasoolot – mikä tekee soolosta hyvän?

Eppu Normaali päätti juuri 50 vuotta kestäneen keikkailu-uransa. Yhtyeen viimeinen konsertti soitettiin Tampereen Ratinan stadionilla elokuussa 2026.

Eppujen uran päättyminen sai minut kaivamaan pitkästä aikaa esiin yhtyeen vanhoja kappaleita ja kitarasooloja. Tein siitä innostuneena someen videon, jossa listasin omat kolme suosikkiani Eppu Normaalin kitarasooloista.

Video sai yllättävän hyvän vastaanoton. Katselukertoja ja tykkäyksiä kertyi mukavasti, mutta erityisen kiinnostavaa oli huomata, kuinka paljon ihmisillä oli mielipiteitä siitä, mitkä soolot oikeastaan ansaitsisivat paikkansa listalla.

Siitä sain idean tehdä samanlaisia videoita myös muista suomalaisista kitaristeista. Seuraavaksi vuorossa olivat esimerkiksi Esa Pulliainen ja Albert Järvinen.

Samalla aloin itsekin miettiä asiaa vähän tarkemmin.

Mikä tekee kitarasoolosta hyvän?

Kitarasooloja on helppo laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta mitä oikeastaan tarkoittaa hyvä kitarasoolo?

Onko hyvä soolo sellainen, joka on teknisesti vaikea? Vai sellainen, jonka tunnistaa heti muutamasta nuotista?

Itse pidän ennen kaikkea sooloista, jotka palvelevat kappaletta. Hyvä soolo ei ole mielestäni irrallinen näytös, joka voisi yhtä hyvin olla missä tahansa kappaleessa. Parhaimmillaan soolo tuntuu siltä, että juuri tämä kitaramelodia kuuluu tähän kappaleeseen.

Tästä syystä esimerkiksi Steve Lukatherin ja Larry Carltonin soolot ovat minulle erityisen mieleisiä. Molemmat ovat teknisesti erittäin taitavia kitaristeja, mutta heidän soitossaan tekniikka ei yleensä tunnu olevan itse tarkoitus. Sooloissa on melodisia ajatuksia, yllättäviä ratkaisuja ja pieniä yksityiskohtia, jotka vievät kappaletta eteenpäin.

Hyvä soolo voi jopa muuttaa sitä, miten koko kappaleen kuulee.

Tekniikka ei yksin riitä

Kitaristeina saatamme helposti arvostaa teknistä osaamista. Nopeita juoksutuksia, vaikeita bendauksia, sweeppausta ja monimutkaisia fraaseja on hauska kuunnella ja vielä hauskempaa yrittää opetella itse.

Mutta teknisesti vaikea soolo ei automaattisesti ole hyvä soolo.

Joskus muutama hyvin valittu nuotti voi tehdä paljon enemmän.

Hyvä esimerkki tästä ovat monet Esa Pulliaisen soolot. Hänen soittonsa ei perustu siihen, kuinka monta nuottia hän pystyy soittamaan mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan hän osaa rakentaa melodian, jossa jokainen nuotti tuntuu harkitulta. Vibrato, soundi, fraseeraus ja tauot ovat yhtä tärkeitä kuin itse sävelet.

Sama pätee moniin muihin suuriin kitaristeihin.

Hotel California ja Dire Straits

Omien suosikkieni joukkoon kuuluvat myös sellaiset klassikot kuin Eaglesin Hotel California ja Dire Straitsin tunnetut kitarasoolot.

Hotel Californian loppupuolen kitarasoolo on yksi niistä sooloista, joita lukemattomat kitaristit ovat opetelleet ja matkineet. Siinä kiinnostavaa ei ole ainoastaan soolon tekninen toteutus, vaan se, miten kaksi kitaraa rakentavat yhdessä pitkän melodisen kokonaisuuden.

Dire Straitsin kohdalla mieleen tulee erityisesti Mark Knopflerin soitto. Hänen tyylinsä on hyvä muistutus siitä, ettei vaikuttava kitaransoitto tarvitse välttämättä plektraa, suurta säröä tai valtavaa määrää nuotteja. Hänen fraseerauksensa, sormisoitto ja dynamiikka tekevät kitarasta lähes laulavan instrumentin.

Juuri tällaiset soolot jäävät mieleen.

Niitä ei tarvitse kuunnella analysoidakseen, miksi ne toimivat. Ne vain toimivat.

Parhaat soolot jäävät elämään

Ehkä hyvä kitarasoolo onkin sellainen, joka jää elämään kappaleen ulkopuolella.

Kun joku soittaa ensimmäiset nuotit Hotel Californiasta, moni tunnistaa kappaleen välittömästi. Sama pätee moniin Dire Straitsin, Pink Floydin, Gary Mooren tai vaikkapa Esa Pulliaisen soittamiin melodioihin.

Näitä sooloja ovat vuosien aikana opetelleet tuhannet kitaristit.

Ja siinä on mielestäni jotain hienoa.

Kitarasoolo ei ole enää vain alkuperäisen artistin esitys. Se siirtyy soittajalta toiselle. Joku oppii sen YouTubesta, toinen kaveriltaan ja kolmas opettajaltaan. Lopulta sama soolo voi kuulostaa hieman erilaiselta jokaisen soittajan käsissä.

Ehkä juuri siinä on osa kitaransoiton viehätystä.

Mikä on sinun mielestäsi hyvä kitarasoolo?

Kun aloin tehdä näitä videoita, huomasin nopeasti, ettei täydellistä Top 3 -listaa ole olemassa.

Joku arvostaa teknistä taituruutta. Toinen haluaa kuulla vahvan melodian. Kolmannelle tärkeintä on soundi tai tunne. Jollekin tietty soolo voi liittyä niin vahvasti johonkin elämänvaiheeseen, ettei sen paremmuutta tarvitse edes perustella.

Ja ehkä juuri näin pitääkin olla.

Hyvä kitarasoolo voi olla melodinen, tekninen, kaunis, ruma, aggressiivinen, yksinkertainen tai kaikkea tätä yhtä aikaa.

Mikä tekee sinun mielestäsi kitarasoolosta hyvän?

Onko se melodisuus, tekninen osaaminen, soundi, fraseeraus, tunne – vai jokin aivan muu?

Ja jos saisit valita vain kolme kaikkien aikojen parasta kitarasooloa, mitkä ne olisivat?